Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Suomen suurlähetystö, Lontoo : Tietoa Isosta-Britanniasta : Historia

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Lontoo

38 Chesham Place
London SW1X 8HW
Puh. +44-20-7838 6200
S-posti: sanomat.lon@formin.fi
English | Suomi | Svenska |  | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 
Maatiedosto Iso-Britannia

Historia

Esihistoriasta Magna Cartaan

Ennen roomalaisten valta-aikaa Britanniaa asuttivat kelttiä puhuvat Walesin brittiläiset kansat, Skotlannin piktit sekä Britannian oma kantaväestö. Julius Caesar valloitti Britannian vuosina 55–54 eaa. Britannia oli Rooman provinssi 400-luvulle asti, käsittäen tuolloin nykyisen Englannin sekä Walesin. Germaaniheimot, mukaan lukien anglot, saksit sekä juutit valtasivat Britannian tämän jälkeen 400-luvulla.

 

500-luvulla kristinusko alkoi tuntuvasti levitä Britanniassa. 700- ja 800-luvuilla viikingit, etenkin tanskalaiset, ryöstelivät Britannian rannikkoseutuja. 800-luvun lopulla Alfred Suuri torjui tanskalaisten invaasion, joka helpotti Englannin yhdistymistä kuningas Athelstanin alaisuudessa. Skotit saivat hallitsevan aseman Skotlannissa yhdistyttyään viimein Malcolm II:n alaisuudessa.

 

Normandian herttua Vilhelm valloitti Englannin vuonna 1066, jonka jälkeen normannikuninkaat perustivat vahvan keskusvallan sekä feodaalivaltion. Normannikuninkaiden käyttämä ranskan kieli sekoittui ajan kuluessa kansan käyttämään anglosaksiin, muodostaen lopulta englannin kielen. 1000-luvulla Skotlanti ajautui Englannin vallan alaisuuteen. 1100-luvun lopulla kuningas Henrik II valloitti Irlannin. Hänen poikansa Rikhard I sekä Juhana ajautuivat yhteenottoihin papiston sekä aateliston kanssa, ja lopulta Juhana joutui antamaan aatelistolle useita myönnytyksiä 1215 kirjoitetun, julkista valtaa rajoittaneen säädöskokoelman Magna Cartan muodossa.

Parlamentarismin ensiaskeleet

Valtakunnan yhteisöllinen konsepti kehittyi 1200-luvulla, luoden pohjan parlamentaariselle hallinnolle. Edvard I:n valtakaudella (1272-1307) englantilaista tapaoikeutta täydentänyt säädännäisoikeus kehittyi ja ensimmäinen parlamentti kokoontui. Vuonna 1314 Robert Bruce voitti itsenäisyyden Skotlannille. Tudorien suvusta tuli Englannin hallitseva suku ruusujen sotien (1455-85) myötä, jonka jälkeen Henrik VIII (1509-47) perusti Englannin valtionkirkon ja liitti Walesin osaksi Englantia.

 

Kolonialistisen laajenemisen aikakausi alkoi Elisabeth I:n hallitessa (1558-1603). Vuonna 1588 britit päihittivät Espanjan ”Voittamattoman armadan”. Vuonna 1603 Skotlannin Jaakko VI nousi Englannin valtaistuimelle Jaakko I:nä, ja yhdisti valtakunnat personaaliunioniin. Englannin sisällissodat syttyivät 1642 rojalistien ja parlamentaristien välillä, ja päättyivät Kaarle I:n teloitukseen vuonna 1649.  Seurasi  lyhyt tasavaltalaiskausi, joka päättyi 1660 Kaarle II:n noustessa valtaan. Hallitusmuodoksi palautettiin monarkia. Loistavan vallankumouksen jälkeen 1689 parlamentti julisti Vilhelm III:n ja Maria II:n hallitsijoiksi, jotka taasen hyväksyivät perusoikeuksien asiakirjan, Bill of Rightsin.

Teollinen vallankumous ja nousu suurvallaksi

Vuonna 1707 Englanti ja Skotlanti hyväksyivät unionisopimuksen, jossa sovittiin Iso-Britannian kuningaskunnan valtion perustamisesta. Hannoverien suku nousi Englannin valtaistuimelle vuonna 1714, kun George Louisista tuli Iso-Britannian Yrjö I. Ison-Britannian Pohjois-Amerikan alusmaat itsenäistyivät Yrjö III:n valtakaudella vuonna 1783. Tätä seurasi sota Ranskaa sekä Napoleonia vastaan vuosina 1789–1815. Vuonna 1801 Iso-Britannia ja Irlanti yhdistettiin lainsäädäntöteitse, jolloin muodostui Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta.

 

Teolliseksi vallankumoukseksi kutsuttu taloudellinen, teknologinen ja sosiaalinen muutos lähti liikkeelle Britanniasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, jonka seurauksena Britannia oli maailman merkittävin talousmahti 1800-luvun lopulle asti. Kuningatar Victorian valtakaudella (1837-1901) Britannian siirtomaavalta saavutti huippunsa, vaikka vanhimmat siirtomaat Kanada ja Australia irtautuivat siitä vuosina 1867 ja 1901.

Maailmansotien Britannia 1914–1945

Britannia liittyi I maailmansotaan liitossa Ranskan ja Venäjän kanssa vuonna 1914. Sodan jälkeen Irlannissa alkoi vallankumouksellinen liikehdintä, johtaen vuonna 1921 Irlannin Vapaavaltion eroamiseen Britanniasta. Kuusi Ulsterin kreivikuntaa pysyi kuitenkin osana Yhdistynyttä Kuningaskuntaa, muodostaen Pohjois-Irlannin.
Maailmansotien välisenä aikana Britannian siirtomaavallan haurastuminen ja alusmaiden autonomian lisääntyminen johti poliittisten valtarakenteiden uudistuksiin, jonka myötä Britannian imperiumi muuttui hiljalleen Brittiläiseksi Kansainyhteisöksi (Commonwealth) vuonna 1926. 

 

Britannia liittyi mukaan II maailmansotaan vuonna 1939. Yhdessä liittolaistensa Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Ranskan kanssa Britannia pakotti natsi-Saksan antautumaan vuonna 1945 silloisen pääministerinsä Winston Churchillin johdolla. Sota kuitenkin koetteli Britanniaa muun Euroopan tavoin kovasti, ja synnytti Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen kaksinapaisen maailmanjärjestyksen, jossa Britannialla ei ollut enää samanlaista suurvalta-asemaa kuin ennen sotaa.

Sodan jälkeinen Britannia 1950–64

II maailmansodan jälkeen Irlannin Vapaavaltiosta tuli Irlannin tasavalta, ja se irtautui brittiläisestä kansainyhteisöstä. Myös Intia irtautui pian tämän jälkeen Britannian vallan alaisuudesta Burman (nyk. Myanmar) ja Ceylonin (nyk. Sri Lankan) ohella. Sodan runtelemalla Britannialla ei käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin luopua siirtomaistaan, joiden hallintaan sillä ei enää ollut taloudellisia tai sotilaallisia resursseja. Läpi sodanjälkeisen ajan aina 1970-luvulle asti Britannia jatkoi siirtomaavaltansa purkamista myöntäen itsenäisyyden merentakaisille alusmailleen.

 

Vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa taloudellisista vaikeuksista kärsivä ja liittolaisistaan riippuvainen Britannia ajautui kasvavassa määrin mukaan kylmän sodan konflikteihin. 1950-luvulle tultaessa kireät talousongelmat sekä inflaatio koettelivat maata rajusti. Poliittisesti 1950-luku oli konservatiivihallitusten vuosikymmen, jatkuen vuodesta 1951 aina vuoteen 1964 asti. Kuningatar Elisabeth II nousi valtaistuimelle vuonna 1952.

 

Vuosina 1950-53 Britannia liittyi YK-operaation myötä Korean sotaan. Tätä seurasi vuonna 1956 Suezin kanavan miehittäminen, joka herätti kiivasta vastustusta paitsi kansainvälisesti, myös Britannian sisällä.

Heikkojen hallitusten aika 1964–1979

Konservatiivien pitkä valtakausi päättyi työväenpuolue Labourin vaalivoittoon vuonna 1964. Heikko tuottavuus, horjuva punta sekä ammattiliittojen levottomuus piinasivat Britanniaa, ja rajuista elvytysyrityksistä huolimatta hallitus ajautui epäsuosioon, pysyen vallassa lähinnä konservatiivien heikkouden vuoksi. Tilanne kiristyi entisestään, kun vuonna 1968 Pohjois-Irlannin levottomuudet muuttuivat aseelliseksi väkivallaksi.

 

Konservatiivit palasivat valtaan 1970, mutta edeltäjänsä tavoin hallitus oli heikko. Hallituksen suurimpana saavutuksena Britannia liittyi Euroopan talousyhteisöön (ETY, joka nykyään tunnetaan Euroopan unionina) vuonna 1973. Jatkuvat riidat vahvojen ammattiyhdistysten kanssa osoittautuivat kuitenkin ylitsepääsemättömiksi, ja uudet vaalit vuonna 1974 palauttivat Labourin vähemmistöhallituksena valtaan. Myös uusi hallitus oli alusta alkaen ongelmissa ammattiyhdistysten kanssa, ja sekä inflaatio että työttömyys olivat korkeimmillaan sitten toisen maailmansodan.

 

Tilanne Pohjois-Irlannissa kärjistyi, kun ns. Verinen sunnuntai vaati 13 mielenosoittajan hengen vuonna 1972. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA aloitti tämän jälkeen terrorikampanjan, joka vaati lukuisia kuolonuhreja myös Englannin maaperällä. Seurauksena oli pitkä ja tuskallinen rauhanprosessi.

Thatcherin vuosikymmen 1979–1990

Konservatiivit voittivat vuoden 1979 vaalit ja maa sai Margaret Thatcherista kaikkein aikojen ensimmäisen naispääministerinsä. Uusliberalistisen talouspolitiikan nimeen vannonut Thatcher alkoi pian valtaannousunsa jälkeen yksityistää Britannian taloutta, huomattavimpana junaliikennettä.

 

Thatcherin monetaristinen talouspolitiikka ei tehonnut 1980-luvun alun Britannian työttömyysongelmaan, ja vuoteen 1981 mennessä maassa oli ennätykselliset kolme miljoonaa työtöntä. Massatyöttömyys ja pitkään kyteneet sosiaaliset ongelmat aiheuttivat - vuosikymmenen alkupuolella mellakoita ympäri Britanniaa, kun syrjäytyneet ja työttömät, etupäässä nuoret miehet sekä maahanmuuttajat purkivat turhautumistaan poliisia vastaan. Thatcherin suosiota kuitenkin vahvisti 1982 käyty menestyksekäs Falklandin sota Argentiinaa vastaan, jonka myötä konservatiivit voittivat toiset peräkkäiset vaalit vuonna 1983.

 

Thatcher valittiin vuonna 1987 kolmannelle pääministerikaudelleen, ollen näin pisimpään vallassa ollut pääministeri yli 150 vuoteen. Thatcherin menestyksen katsotaan johtuneen hänen poikkeuksellisesta johtamiskyvystään sekä hänen ”thatcherismiksi” kutsutusta ideologiastaan, joka oli tietynlainen vapaiden markkinoiden ja vahvan valtion yhdistelmä. Tämän ideologisen kehityksen myötä korporatiivinen valtiomalli haihtui Britanniasta.

 

Thatcher ajautui lopulta epäsuosioon puolueensa sisällä, ja erosi puolueensa johdosta vuonna 1990. Konservatiivinpuolueen puheenjohtajana ja Britannian pääministerinä häntä seurasi John Major. Thatcher ja hänen poliittinen perintönsä herättävät edelleen ristiriitaisia tunteita Britanniassa.

Uuden Labourin nousu 1990–2001

Vuonna 1991 Britannia liittyi kansainväliseen koalitioon Kuwaitiin hyökännyttä Irakia vastaan, ja osallistui Persianlahden sotaan. Operaatio oli lopulta lyhyt eikä sitä kyseenalaistettu Britanniassa samassa määrin kuin sen tulevia sotilasoperaatioita.

 

Major ajautui nopeasti epäsuosioon puolueen sisäisten ristiriitojen sekä taloudellisten vaikeuksien myötä. Mustana keskiviikkona tunnettu pörssiromahdus sekä sarja puolueen sisäisiä seksi- ja talousskandaaleja sai Majorin eroamaan puolueenjohtajan tehtävästä vuonna 1995, mutta hän jatkoi vielä kaksi vuotta tultuaan uudelleen valituksi tehtävään.

 

Pitkään kestänyt konservatiivien valtakausi päättyi 1997 vaaleihin, jossa Labour saavutti Tony Blairin johdolla ”maanvyörymänä” tunnetun murskavoiton. Koko 1980-luvun sisäisissä vaikeuksissa ollut Labour oli 1990-luvulle kuluessa uudistanut politiikkaansa, synnyttäen ns. Uuden Labourin. Etenkin pääministeri Tony Blairin karismaattinen persoona näytteli suurta osaa Labourin uudessa nousussa, ja hänen ”kolmannen tien” politiikkansa sai suosiota konservatiivien talouspolitiikkaan turhautuneen kansan parissa. Blairin kenties huomattavin ja rohkein liike oli antaa Keskuspankille valta määrittää ohjauskorko ilman valtion ohjausta, erottaen finanssimarkkinoita valtiosta entisestään.

 

Huomattavaa kehitystä tapahtui myös Pohjois-Irlannin ongelmassa vuoden 1998 pitkänperjantain sopimuksen myötä, mikä rauhoitti IRA:n aggressiivista toimintaa. Vuosikymmen myöhemmin 2007 Pohjois-Irlannin kansanedustuslaitos Northern Ireland Assembly palautettiin toimintaan.

Terrorismin vastainen sota ja talouskriisi

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Blair solmi läheiset välit Yhdysvaltojen silloisen presidentin George W. Bushin kanssa. Tätä seurasi Britannian osallistuminen sotilastoimiin Afganistanissa.

 

Vuodesta 2002 Britannian poliittista keskustelua dominoi Blairin päätös tukea sotilaallista toimintaa Saddam Husseinin hallituksen kaatamiseksi Irakissa. Päätöstä seurasivat massiiviset mielenosoitukset, laaja vastustus kansan parissa sekä hallituksen useiden ministerien eronpäätökset. Kun Irakin väitettyjä joukkotuhoaseita ei löydetty, hallitusta syytettiin todisteiden manipuloinnista. Vuonna 2001 alkanut ”terrorismin vastainen sota” ulottui lopulta Britanniaan synkällä tavalla, kun pommi-iskut Lontoon julkisessa liikenteessä vaativat yli 50 kuolonuhria heinäkuussa 2005.

 

Blair astui syrjään vuonna 2007, ja uudeksi pääministeriksi nousi Gordon Brown. Brownin pääministerikautta kuitenkin leimasi loppuvuodesta 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka iski rajusti Britannian talouteen. Lähes samanaikaisesti kansalaisten luottamus maan poliittista järjestelmää kohtaan kärsi pahoin, kun paljastui, että kymmenet kansanedustajat olivat nostaneet kulukorvauksia kiistanalaisiin tarkoituksiin.

 

Brownin ja Labourin suosio jatkoi laskuaan toukokuun 2010 vaaleihin asti, jolloin konservatiivit nousivat suurimmaksi puolueeksi, kuitenkaan saavuttamatta enemmistöä parlamentin alahuoneessa. Tuloksena oli Britannian oloissa harvinainen koalitiohallitus konservatiivien ja liberaalidemokraattien välillä. Uudeksi pääministeriksi nousi konservatiivien puheenjohtaja David Cameron.

TulostaLähetä

Tämän sivun sisällöstä vastaa Suomen suurlähetystö Lontoo

Päivitetty 24.7.2013

© Suomen suurlähetystö, Lontoo | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot